Meillä on pieni yllätys, mutta ennen kuin kerron sen, haluan kertoa tarinan sen takaa.

Kun Elli syntyi, hänellä oli paksu vaalea tukka, hiukset olivat heti vauva-ajoista paksummat ja pidemmät kuin keskiverto ikätoverilla.

Nämä ihanat hiukset eivät kuitenkaan olleet itsestäänselvyys: Ellin ensimmäiset kolme viikkoa vietimme sairaalassa ja ensimmäisen neljän vuoden ajan kävimme säännöllisissä tarkastuksissa syöpäsairaiden lasten osastolla, jossa muilla lapsilla usein hiukset puuttuivat kokonaan. Tuntui epäreilulta, että Ellin kutrit vain kasvoivat.

Ellillä oli siis syntyessään kasvaimen kaltainen parin kananmunan kokoinen möykky häntäluun päällä. Asia tuli meille täysin yllätyksenä, emme olleet ollenkaan varautuneet kaksi viikkoa etuajassa tulevaan vauvaan, saati sitten kaikkeen siihen huoleen ja murheeseen, mitä ensimmäisinä viikkoina saimme kokea. Meidät siirrettiin Cambridgeen Addenbrooke’s sairaalaan, jossa Elli pääsi kuuden päivän ikäisenä leikkaukseen.

Sairaala oli loistava, henkilökunta ihanaa, meistä pidettiin hyvää huolta, Elli oli parhaissa käsissä. Mutta olimme yli 60 kilometrin päässä kotoa. Meille löytyi ensimmäisiksi päiviksi sairaalasta perhehuone, mutta sen jälkeen sairaalaan tuli muita tuoreita vanhempia sairaiden lasten kanssa: huoneita jaettiin niitä kipeiten tarvitseville. Minä siis siirryin äiti-vauva-osastolle, lähelle Ellin osastoa, mutta miehelleni ei ollut enää tilaa sairaalassa. Tämä oli aika kauheaa, koska olimme vieläkin shokissa koko tilanteesta, joka päivä oli huolta täynnä, emmekä todellakaan halunneet olla 60 kilometrin päässä toisistamme.

Onneksi oli olemassa hyväntekeväisyysjärjestö the Sick Children’s Trust, jotka pitivät sairaalan vieressä ilmaista hostellia sairaiden lasten perheille! Heille olemme ikuisesti kiitollisia; mieheni sai asua ihan sairaalan vieressä ja koko perhe pysyi yhdessä meidän sairaalassaoloajan.

Leikkaus meni hyvin, kasvain poistettin kokonaan, mutta ensimmäiset nelisen vuotta Elliä tutkittiin säännöllisesti: ensin verikokeita otettiin joka viikko, sitten joka toinen viikko, kerran kuussa jne… Verikokeisiin jotenkin tottui, vaikka ne aina olivat yhtä inhottavia. Yhden verikokeen muistan oikein hyvin, Elli oli noin puolitoistavuotias ja itki aika paljon, ihana sairaanhoitaja antoi tarraaodottavalle Ellille yllättäen nallen! Billy Bear on siitä päivästä lähtien ollut aina mukana, nyt jo kahdeksan vuotta!

Muutaman kuukauden välein kävimme myös Cambridgen sairaalassa syöpäsairaiden lasten osastolla lääkärin tarkastuksessa. Kaiken tämän keskellä mieleeni jäivät useat onnettomat vanhemmat. Osan kanssa juttelimme, osan kanssa vain vaihdoimme katseita.

Ellin ollessa vajaat neljä vuotta vanha, lääkärit sanoivat, ettei tarkastuksia ja verikokeita enää tarvita. Kaikki huoli oli ohi, mutta meille jäi halu auttaa. Halusimme aina jotenkin maksaa takaisin siitä, että meistä pidettiin huolta, ja auttaa omalta osaltamme, että joku pieni potilas jossain saisi hymyillä, saisi olla perheensä lähellä ja saisi nallen, jota puristaa.

Viime talven, kevään ja kesän aikana mieheni teki suunnattoman urakan kantaakseen kortensa kekoon syöpäsairaiden lasten hyväksi. Hän osallistui Rynkeby-hyväntekeväisyyskampanjaan, joka huipentui 1200km pyörämatkaan Helsingistä Pariisiin. Suomen Rynkeby-tiimi keräsi Sylva-järjestölle huikeat 238,000€! (Kirjoittelin Rynkeby-pyöräilystä kesällä).

Nyt myös meidän tytöt ovat tehneet pienen avustustempauksen, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa!

Kuvat: Camilla Bloom www.camillabloom.com

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

IN ENGLISH:

We have a little surprise, but first, I want to tell the story behind it.

Elli was born with lots of blond hair. Since she was a baby, her hair has always been thicker and longer than average. But we have never taken her hair for granted: we spent her first three weeks in hospital, and during her first four years, she had regular visits to the oncologist, where the other patients often had no hair. It felt unfair that Elli’s hair just grew.

Elli was born with a tumour-like lump in the end of her tailbone. We did not know about it before birth, so we were not prepared at all. We were transferred to the Addenbrooke’s hospital in Cambridge, where Elli was operated when she was 6 days old.

The hospital was excellent, lovely staff who took care of us. But we were 60km from home. We got a family room in the special care unit for the first few days, but soon there were other new families with sick children, who needed the family rooms also, so I got transferred to the ward next to the special care unit, but there was no room for my husband. This was pretty scary, as we were still in shock from everything, worrying about everything and we really couldn’t be 60 km away from each other.

Luckily there was the Sick Children’s Trust, who had a free hostel next to the hospital for the families of sick children! We will always be grateful for their help: my husband could stay right next to the hospital, and we could stay together for the whole time we were in hospital.

The operation went well and the tumour was completely removed, but for about four years Elli was closely monitored. First, there were blood tests every week, then every other week, every month… We got quite used to the blood tests, although they were never nice. I remember one blood test when she was one and a half years old: she was crying a lot, but to her surprise, the nurse did not give a sticker, but a teddy bear to her! From that day Billy Bear has been going everywhere with her, now for eight years already!

Every few months we also went back to Cambridge to see the oncologist. I remember many sad parents. I talked with some, just exchanged silent looks with some.

After almost four years the doctors gave us the all clear. All the worrying was over, but a desire to help stayed. We always wanted to somehow pay back to all who cared for us. We always wanted to do something to put a smile on a small patient’s face, to help a family stay together through tough times and to give someone a teddy bear to hold.

Last winter, spring and summer my husband did an amazing job to give back a little: he took part in a charity event, where their team Rynkeby cycled to Paris to raise funds for a charity for children with cancer. The Finnish team raised an unbelievable amount of 238,000€ for Sylva – a cancer charity. (Read more from last summer’s post).

Now my girls have done a little something as well, but more about that in my next post!